Monday, February 10, 2014

Dorama

Hei taas kuukauden tauon jälkeen! :) Päätin nyt vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa jotain aiheesta japanilaiset draamasarjat, kun sitä on jopa pyydettykin (♥).


 
Nobuta wo Produce

Löysin j-draamat itse aikoinaan Johnny'siin tutustumisen myötä. Tarkkaa aikaa en osaa sanoa, mutta LiveJournal-tutkiskelun perusteella olen katsonut Nobuta wo Producea jo 2008 marraskuussa, ja se oli yksi ensimmäisistä draamoistani, joten suunnilleen niihin aikoihin siis. Ja Nobutahan valikoitui tietenkin ensimmäiseksi sarjaksi ihan sattumalta, tietenkään sillä ei ollut mitään tekemistä silloisten Johnny's-suosikkipoikieni Yamapin ja Kamen kanssa... XD En osaa vieläkään sanoa miksi, mutta tuo sarja koukutti niin pahasti, että suurelti sen ansiosta jdraamojen katseluni on jatkunut aina tähän päivään asti (eikä loppua näy).

Yksi mielenkiintoinen juttu j-draamoissa on se, että sarja voi näennäisesti käsitellä oikeastaan ihan mitä tahansa, mutta onnistuu kuitenkin koukuttamaan mukaan nekin, joita aihe ei juuri kiinnosta. Itse esimerkiksi katsoin juuri loppuun Rich man, poor woman-nimisen draaman, joka kertoo Tooru Hyugan (Oguri Shun) omistamasta suuresta teknologia-yrityksestä. Tällaiselle yrityksistä ja bisneselämästä vähän välittävälle tuollainen juonikuvaus ei ikinä saisi minua kiinnostumaan, mutta kun mukaan heitetään esimerkiksi sairaus, jonka takia Hyuga ei muista ihmisten nimiä tai kasvoja ja äiti, jonka Hyuga on nähnyt viimeksi lapsena sekä tietenkin Hyugan äidin nimellä esittäytyvä nuori nainen (Ishihara Satomi), niin sarjaa voi suositella melkein kenelle tahansa.


MR.BRAIN


Nodame Cantabile

Muutenkin japanilaiset draamat ovat saaneet minut tutustumaan moniin asioihin, joista en muuten tietäisi juuri mitään. Esimerkiksi Yuman Battery opetti minulle huomattavan paljon asioita baseballista - ilman sitä en välttämättä vieläkään tietäisi, että pesäpallo ja baseball ovat eri asia. :D 1 Pound no Fukuinissa taas nyrkkeiltiin (ja ei, en oppinut sen ansiosta nyrkkeilemään, vaan enemmänkin sain aiheesta enemmän tai vähemmän kiinnostavaa tietoa), MR.BRAIN sisälsi lukuisia pieniä nippelitietoja aivoista (rakastan neuropsykologiaa ♥), ennen IS ~Otoko demo onna demo nai sei~n katsomista en edes tiennyt mitä IS tarkoittaa, Nodame Cantabile muistutti miten upeaa klassinen musiikki onkaan... Ja lista jatkuu. Sen olen tajunnut, että j-draamojen kohdalla ennakkoluulottomuus todellakin kannattaa.


Buzzer Beat

Olen katsonut niin paljon draamoja vuosien varrella, että omia suosikkeja alkaa olla vaikea sanoa. Tykkään monenlaisesta, eikä genrellä sinänsä ole väliä. Sarjan pitää olla hyvä, mutta toisaalta kaikkein täydellisinkin draama voi saada minut kyllästymään - esimerkkinä vaikkapa paljon kehuttu Hanzawa Naoki, jossa olen edelleen jumissa ykkösjaksossa. Toisaalta kyllä minulle täydellisemmät sarjat kelpaavat: en löydä Byakuyakousta moitteen sijaa, ja se on myös ehdottomasti yksi suosikkidraamoistani. Täydellisen synkkä sarja, jossa päähenkilöt ovat ihanan realistisen itsekkäitä ihmisiä, jotka tietävät tekevänsä väärin, mutta eivät kuitenkaan mitenkään maagisesti onnistu korjaamaan asioita - saati että edes yrittäisivät. Mydramalistin suosikkilistaltani löytyy myös esimerkiksi Buzzer Beat, joka edustaa romanttista draamaa parhaimmillaan. Lisäksi poikkeuksena useimpiin Yamapin sarjoihin, tässä sarjassa nähdään muutakin kuin ah-niin-lattea "wall kiss" ja tavallista todentuntuisempaa kemiaa pääparin välillä.

 
 Byakuyakou


Sekai no Chuushin de, ai wo sakebu

Usein hyvän sarjan jälkeen haluaisi nähdä lisää (siis jollei loppu täysin latistanut tunnelmaa, joka tuntuu minun kohdallani olevan turhankin yleistä sillä olen loppujen suhteen ihan mielettömän vaativa). Yleensä j-draamoista ei kuitenkaan tehdä useampia tuotantokausia, korkeintaan vain spesiaalijakso/ja, poikkeuksena esimerkiksi Hana Yori Dango ja Code Blue. Sarjan voi tietenkin aina katsoa uudelleen (kuten itse olen tehnyt esimerkiksi Kinpachi-sensei yhden kauden kohdalla), mutta välillä onneksi sattuu niin hienosti, että löytyykin toinen draama, joka muistuttaa niin paljon sitä ihanaa aiemmin katsottua, että sen katsominen korvaa tämän jo loppuneen draaman kaipuun. Esimerkiksi Sunao ni Narenakute ja Last Friends. Jälkimmäinen on tästä kaksikosta huomattavasti parempi, ehkä jopa yksi lempidraamoistani, mutta ne muistuttavat kuitenkin toisiaan hyvin paljon - ja en nyt puhu pelkästä näyttelijäkaartista. Molemmissa kerrotaan tietystä joukosta ihmisiä, joiden kohtalot sattuvat risteämään, seurauksena kaikkea aina suloisista romansseista traagisiin tapahtumiin. Sarjojen tunnelma on hyvin samankaltainen, ja vaikka Sunao ni Narenakute edetessään valitettavasti menettääkin osan potentiaalistaan, suosittelen silti vain toisen sarjan katsoneita katsomaan toisenkin (tietenkin olettaen, että tykkäsi sarjasta). Myös Byakuyakou ja Sekai no chuushin de, ai wo sakebu ovat tällaisia sarjoja, joskin täysin vastakkaisilla teemoilla.

 
1 Litre of Tears


Boku no Ita Jikan

Jos pitäisi suositella jollekulle draamaharrastusta aloittavalle sarjoja, niin varmaan heittelisin aikalailla niitä nimiä, joilla olen itsekin harrastukseni aloittanut. Tatta Hitotsu no Koi ja Hana Yori Dango ovat molemmat suloisia Romeo ja Julia -tyylisiä tarinoita sopivan hyvännäköisillä näyttelijöillä, eli silmänruokaa riittää vaikkei juonesta heti innostuisikaan. Hanazakari no Kimitachi e ja Gokusen taas kuuluvat kouludraamojen todellisiin malliesimerkkeihin, ja molemmista löytyy suuri joukko näyttelijöitä, joiden perusteella voi sitten etsiä lisää katsottavaa. Bloody Monday sen sijaan on aivan toista kategoriaa terrorismi-teemalla. Jos taas ruudun edessä kyynelehtiminen kiinnostaa, niin 1 Litre of Tears on omiaan tähän: tositapahtumiin perustuvan sarjan päähenkilö sairastuu pikkuaivorappeumaan, eikä kyseiseen sairauteen ole parannuskeinoa. Mielettömän surullista, mutta kenties juuri siksi aivan ihanaa katsottavaa. Itse olen ylipäätään todella herkkä tällaisille sairaus-sarjoille, esimerkiksi tämän kauden Boku no Ita Jikan on minulle sananmukaisesti tearjerker - osakiitos tästä Miura Harumalle, jonka en ollenkaan muistanut näyttelevän niin hyvin.


Kisarazu Cat's Eye

Myös kaikessa omituisuudessaan upea klassikko Kisarazu Cat's Eye on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sarjasta löytyy hulvatonta komediaa, mutta toisaalta Bussanin (Okada Junichi) sairaus tuo tarinaan myös koskettavuutta. Sarjassa tapahtuu paljon, usein samanaikaisesti, jonka johdosta tapahtumista nähdään yleensä sarjan loppupuoliskolla jonkinlainen re-cap eri hahmon näkökulmasta. Kaikenkaikkiaan enemmän tai vähemmän sekopäinen sarja, mutta sitäkin hauskempi. Vähän tavallisemman komedian ystäville ehkäpä Atashinchi no Danshi tai varsinkin animangasta tykkääville Otomen ovat varmempia valintoja.

Sitten on niitä sarjoja, joita en suosittelisi kenellekään. Tai varsinkin elokuvia, kuten 99% (tai oikeastaan 100%) kaikista katsomistani BL-elokuvista. Jostain syystä kuvittelin vielä Takumi-kunienkin jälkeen, että tästä kategoriasta löytyy hyviä tai edes siedettäviä yksilöitä, mutta ainakin tähän mennessä jokainen katsomani BL-elokuva on ollut täyttä roskaa. Japanilaiset elokuvat eivät muutenkaan ole yleensä olleet yhtään niin positiivisia katseluelämyksiä kuin draamat: esimerkiksi Kurosagi-elokuvaa jaksoin katsoa vain vartin, kun taas sarja oli aikoinaan yksi suosikeistani. Ja vaikka Miura Harumasta tykkäänkin (en tosin niin paljon kuin tämä postaus ehkä antaa ymmärtää), niin Kimi ni Todoken katsominen oli lähinnä tuskaa. Myöskään Paradise Kiss ei saa minulta hyvää arvosanaa, vaikka Kitagawa Keiko onkin ollut suosikkinäyttelijöitäni aina Buzzer Beatin katsomisesta asti. Toisaalta aivan vähän aikaa sitten katsomani Helter Skelter oli kriittisesti ajateltuna loistava elokuva. Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, mutta itse en henkilökohtaisesti tykännyt elokuvasta yhtään, mutta en kuitenkaan pystynyt jättämään sitä kesken ja suosittelisin sitä kenelle tahansa - joskaan en aivan herkimmille katsojille.

Usein jdraamasta tykkäävät katsovat tuntuvan katsovan myös muita aasialaisia draamoja, erityisesti korealaisia, mutta itselläni k-draaman katselu on jäänyt aika vähälle. Olen katsonut kokonaan vain You're Beautifulin ja City Hunterin, keskeneräisiäkin löytyy vain kourallinen enemmän. Ehkä suurimpana syynä tähän on kielimuuri, sillä minusta tunnelma kärsii, jos en ymmärrä alkuperäistä kieltä, vaan joudun täysin luottamaan tekstityksiin. Toisaalta olen myös oppinut draamoista ihan mielettömästi japania, joten sama voisi periaatteessa tapahtua myös k-draamojen kanssa.... Joka tapauksessa japsidraamat ovat saaneet minut puolelleen enkä usko että tilanne näin viiden vuoden jälkeen enää kovin helposti muuttuu. Joskus ajattelin kyllä yrittää saada katsottua (/katsottua loppuun) jotain niistä sarjoista, joita Sini on vuosien varrella suositellut, mutta katsotaan milloin tämä tulee tapahtumaan.

Jos kiinnostaa tietää tarkemmin, mitä olen katsonut tai lukea arvostelujani eri draamoista, niin mydramalistista löytyy. Saa pyytää kaveriksikin. :')

No comments: